Tuki ja tarve:

konkreettisen ja abstraktin kohtaaminen Maija Helasvuon 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun veistoksissa

Eräs hyvin aktuelli nykytaiteen ongelmakenttä liittyy tavoittamattoman tavoitteluun: juuri nyt tuntuu tärkeältä pohtia, miten epävarmalle, epävakaalle tai ambivalentille voitaisiin antaa täsmällinen visuaalinen ilmaisu. Miten tämä on mahdollista ilman, että ilmaisusta itsestään tulee epävarmaa ja epämääräistä? Voiko avuttomuutta käsitellä joutumatta itse sen valtaan?

Maija Helasvuon viime vuosien veistokset osallistuvat hyvin konkreettisella, ”käsin kosketeltavalla” tavalla tähän taiteen kentällä käynnissä olevaan keskusteluun. Esimerkiksi puiset tai metalliset tuet - leukatuet, peukalotuet, käsinojat - nostavat lämpimän humoristisesti esiin ajatuksen ruumiillisesta avuttomuudesta. Puiset tuet näyttävät mukavilta mutta ovat hontelojalkaisia. Ne ovat visuaalisesti vaakalaudalla mutta rakenteellisesti lujia. Metallinen tuki taas voi olla siro ja huomaamaton. Jotta siihen rohkenee tukeutua, on luotettava tietoon sen kestävyydestä, sillä se on paradoksaalisen kevytrakenteinen. Vaikka taidenäyttelyn katsojaa ei rohkaistakaan koskemaan veistoksiin, niitä on mahdollista kosketella ja tutkiskella silmin. Taideteorian käsittein voitaisiin puhua niiden tuottamasta ruumiillisesta, aikaan ja paikkaan - historialliseen ja sosiaaliseen tilanteeseen samoin kuin fyysiseen tilaan - paikantuvasta katsojasta.

Oikeastaanhan katsojan ruumiillisuuden pitäisi liittyä itsestään selvästi veistotaiteeseen, jossa kolmiulotteinen teos asettuu ilmitasolla samaan tilajatkumoon katsojan kanssa. Silti taidenäyttelyissä kävijät ovat ainakin osittain harjaantuneita etäännytettyyn katseeseen, jonka avulla taideteokset hahmotetaan jonkinlaisessa neutraalissa ”epätilassa”, kuin vakiokokoiset kuvat taidekirjojen lehdillä. Helasvuon vuodesta 1997 saakka työstämä Tuki-sarja pakottaa pohtimaan ruumiillista tilaulottuvuutta: kenelle nämä on tehty, kuka voisi käyttää näitä? Vastaanko minä niiden kokoa? Arkipäivässä erilaiset tuet valmistetaan osin mittatilaustyönä tai standardoidusta valikoimasta valitaan itselle sopivin koko. Toisaalta monet tarvikkeet, vaatteista alkaen, muotoutuvat käyttäjälleen sopiviksi, ja myös puuesineisiin kirjautuvat käytön jäljet. Puiseen jakkaraan ajan myötä hioutunut istumajälki koskettaa ruumiillisella henkilökohtaisuudellaan silloinkin, kun se on periaatteessa anonyymi museoesine.

Tuki-sarjan herättämiä kysymyksiä voisi vielä jatkaa: tarvitsenko minä tätä? Mikä loppujen lopuksi on ehdottoman tarpeellista? Myös kolmiosainen teos Nälkä (2000) kommentoi tarpeiden hämmentävää muuttuvuutta ja kulttuurisidonnaisuutta. Perustarpeeksi laskettava ravinto voi muuttua sellaiseksi itsestäänselvyydeksi, että siitä tulee kulttuurista ylijäämää ja jopa teollisen muotoilun kohde. Tämä ei toisaalta muuta tarpeita vähemmän akuuteiksi - henkilökohtaisesti koettuina.

Ravintoon ja tarpeisiin voidaan luonnollisesti yhdistää myös teos Neljäs imetyspäivä (1998), joka viittaa ruumiilliseen painon tunteeseen yleensä ja imettämiseen erityisesti. Ns. neljännen imetyspäivän ”lukot”, jotka estävät maidon tulon ja tekevät rinnoista kivikovat, lienee kuitenkin tuttu käsite vain imettäneille naisille. Tämä on hyvä esimerkki ruumiillisuuteen kuuluvasta erityisyydestä ja paikantuneisuudesta: ei ole olemassa ihmisruumista yleensä, vaan ainoastaan erityisiä, erilaisissa tilanteissa muovautuvia, elettyjä ”ruumiillisuuksia”. Kulttuurissamme eri yksilöillä on sen vuoksi erilainen suhde vaikkapa klassisen taiteen alastomaan naistorsoon, johon jotkin Helasvuon teosten orgaanisen muotomaailman yksityiskohdat näyttäisivät viittaavan. Klassisuuteensa abstrahoidun ruumiin uudelleen konkreettiseksi tekemisellä on siten myös tärkeät poliittiset ulottuvuutensa. Esimerkiksi yhdessä olemisen vaikeutta ilmentävä Ryhmä (1998-1999) koostuu juuri kahdesta äärimmilleen jännitettyyn tasapainoon sijoitetusta naisruumiin torsosta.

Ylimieleen (1999) on niin ikään rakennettu herkkä tasapaino, joka ilmentää samanaikaista epävarmuuden ja varmuuden tunnetta: suurinkin varmuus perustuu jatkuvaan kannattelemiseen ja keskittyneeseen tasapainoon. Myös käytetyt materiaalit ovat jännitteisessä ristiriidassa arkipäiväisen, naisten maailmaan kuuluvan kernin haastaessa traditionaalisesti miehiseksi mielletyn puuntyöstön. Materiaalirinnastus on jonkinlaisesta historiallisesta eriaikaisuudestaan ja assosiatiivisesta röyhkeydestään huolimatta visuaalisesti raikas ja helposti lähestyttävä. Sama iloinen ambivalenssi toistuu monissa Maija Helasvuon veistoksissa.

Tutta Palin